Uupumus koetaan alkavan usein koetusta liiallisesta ja hallitsemattomasta työmäärästä. Lopulta uupuminen heijastuu kaikille elämän osa-alueille, aiheuttaen toiminta- ja työkyvyttömyyttä, usein somaattisten ja/tai mielenterveydellisten haasteiden muodossa. Uupujia yhdistäviä tekijöitä ovat muun muassa kiltteys, sinnittely ja vahvan itsenäisen pärjäämisen kulttuurin omaksuminen. Avun pyytäminen ei ole ollut ominaista tai yritykset saada apua ovat enemmän tai vähemmän torjuttu, jopa yhdellä lauseella: ”kyllä sinä pärjäät, kuten ennenkin olet pärjännyt”. Kohdataan toistuvia kokemuksia siitä, ettei tule kuulluksi. Lopulta vahva esirippu suojaa mahdollisilta kyselyiltä, vaikka kuinka sisintä viiltelisi ja kokisi olevansa luhistumisen partaalla.
Mikä johtaa uupumukseen?
Noviisiajan psykoterapeuttina olen havahtunut siihen, että luonani käy paljon vastavalmistuneita ammattilaisia, ruuhkavuosia eläviä ja eläkeikää lähestyviä, jotka ovat eriasteisen työuupumuksen kourissa rypeviä. Pohdin, miten ihmeessä tähän on tultu. Kertomuksissa näyttäytyy vahvan työmoraalin ja -kulttuurin omaksuminen, mikä on mielletty osaksi kansalaisvelvollisuutta kantaa kortensa kekoon yhteiskunnassamme.
Perustuslaissa (731/1999, 18§) velvollisuuden sijaan kyse on oikeudesta hankkia toimeentulonsa työllä, ammatilla tai yrittäjyydellä ja sen suojeluvelvoite on julkisella vallalla.
Psykoterapeuttiopintojen opinnäytetyössäni perehdyin yksilö- ja työyhteisötasoilla ilmenevään työelämän resilienssiin eli muutosjoustavuuteen, jota myös suomalaiset sinnikkyydeksi kutsuvat. Havaintojeni perusteella suomalaisilta ei puutu sinnikkyyttä, vaikka sota-ajat ja sen jälkeinen jälleenrakennusaika ovat takana, sillä 1990-luvun lamasta alkaen työelämää ja yhteiskunnassa olevia elämisen edellytyksiä ja vaatimuksia on muokattu moneen kertaan, jossa ilman resilienssiä ei pysytä mukana. Kilpailu eri elämänalueilla on myös koventunut. Esimerkiksi harrastukset, opintopaikan saaminen, opintojen suorittaminen ja työelämän muutokset suosivat niitä, jotka ovat suorituskykyisiä ja menestyviä, jotka pyrkivät aina vain parempiin suorituksiin. Heidän aktiivisuus ei näytä vaativan lepojaksoja. Näin jatkuvat, toistuvat muutokset pitävät stressitasoa koholla, mikä puolestaan vaimentaa tai lamaannuttaa voimavarasäiliöt riittävän palautumisajan jäädessä vähäiseksi. Kun tilanne jatkuu pitkään, pahimmillaan vuosia tai vuosikymmeniä, voi kehon totaalinen romahdus olla ainut vaihtoehto pysäyttää yksilö tarkastelemaan omaa tilannettaan uudelleen.
Mikä avuksi uupumukseen?
Vastaanotollani keskusteluissa tulee usein esiin kokemus ettei ”valittaminen” ole sallittua, koska silloin ilmaistaan omia heikkouksia, jotka tulkitaan yksilön ongelmaksi. Pohdin, mitä on heikkous. Onko se sitä, että uskaltaa myöntää, ettei jossakin asiassa pärjää vai onko se sitä, ettei uskalla sitä myöntää? Voisiko se olla sitä, että luontaiset taipumukset palautumiskeinoihin vaimennetaan liikkeessä pysymällä, pysähtymättä kuulemaan mitä kehomme viestii? Vähitellen elämä ei tuota arjen iloja ja siitä tulee suorittamista ilman mielihyväkokemusta. Suorittamista tehdään, koska koetaan tiettyjen asioiden suorittamisen kuuluvan arkielämään huolimatta siitä, millä tasolla oma jaksaminen on. Tavoitteena on yhteisön ja yhteiskunnan hyväksynnän piirissä oleminen, uhraten sen, mitä oikeasti itse haluaisin tehdä ja olla. Se mistä ensimmäiseksi tingitään, ovat sosiaaliset kontaktit työ- ja yksityiselämän puolella sekä itselle mielihyvää tuottavien toimintojen vähentäminen. Myös läheisten kanssa oleva vuorovaikutus vähentyy ja ongelmia alkaa kasautua. Elämä kapeutuu hiljalleen tilanteeseen, jossa palautuminen arjen haasteista ei toteudu ja siitä on lähes mahdoton päästä ilman toisen tukea pois.
Ratkaisuksi on tähän asti löytynyt suuret muutokset yksilön elämässä (työpaikan vaihdos, uudelleen kouluttautuminen, yksityiselämän ratkaisut). Yleisen työ- ja voimavarakulttuurin asennemuutos kaipaa laajempaa keskustelua siitä, mihin kaikkeen yksilöiden, työyhteisöjen, perheiden ja yhteiskunnan voimavarojen tulee välttämättä riittää. Mikä on riittävän hyvä taso? Toivon, että se merkitsee yksilöiden omien ratkaisujen lisäksi yhteiskunnallisia keinoja ja tukea muuttaa sitä, mikä muutettavissa on. Muutos voimavaroja palauttavaksi ja ylläpitäväksi kulttuuriksi yksilön, erilaisten yhteisöjen (perhe, työ, opiskelu, harrastus) ja yhteiskunnan tasolla on pitkä, ei kuitenkaan mahdoton, eihän?
Artikkelin kirjoittaja on Minna Kivimäki, joka on Terapiatalo Nosteen ratkaisukeskeinen psykoterapeutti ja yhteiskuntatieteiden maisteriopiskelija sosiaalityö pääaineena.
