Hyvät neuvot kalliit
Auttaminen on vaikeaa. Jokaisella on varmasti kokemusta siitä, miten on yrittänyt parhaansa mukaan auttaa toista vain saadakseen nähdä, miten tämä hyvistä ehdotuksista huolimatta jatkaa tutun vahingollisen kaavan toistamista.
Neuvojen jakaminen taas on hyvin helppoa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ihmismielen tuntija, jotta tietäisi, mitä toisen tulisi tehdä vaikeassa tilanteessa. Se on verrattain helppoa myös omalla kohdalla. Onhan meille jokaiselle kerrottu lukuisia kertoja, mitä meidän pitäisi tehdä tai millaisia meidän kuuluisi olla.
Jos omat ja kaverin neuvot loppuvat, löytyy kirjakaupasta hyllymetreittäin self-help-kirjallisuutta. Youtube tarjoaa videoita enemmän kuin kukaan ehtii katsoa erilaisiin täsmäongelmiin, kuten miten lopettaa murehtiminen, miten olla itsevarma ja positiivinen tai miten saada aikaan asioita.
Hyvien tai vähän huonompien neuvojen runsaudenpulasta huolimatta ongelmat usein pysyvät. Ei neuvoissa sinänsä mitään väärää tai paikkaansa pitämätöntä ole. Niihin useimpiin kuitenkin pätee sanonta: helpommin sanottu kuin tehty. Ongelmat harvoin johtuvat tiedon puutteesta.
Emme ole ihan niin järkeviä kuin haluaisimme ajatella. Usko neuvojen autuaaksi tekevyyteen perustuu rationaaliselle ihmiskäsitykselle, siis sellaiselle, että kunhan meillä vain on tarvittava oikea tieto, alamme automaattisesti tehdä fiksuja päätöksiä. Jostain syystä silti pilaamme terveytemme, sabotoimme elämämme, pelkäämme ihmisiä, uuvutamme itsemme, yritämme päteä, loukkaannumme turhasta ja katsomme Temptation Islandia sen sijaan että lukisimme Karamazovin veljekset, vaikka joku on varmasti näitäkin asioita tutkinut ja todennut haitallisiksi.
Myös ammattiauttajalta toivotaan ratkaisuja ja työkaluja erilaisiin ongelmiin. Vaikeuksia kohdatessamme jokaisella meistä on toive, että tilanteeseen olisi jokin yksinkertainen ratkaisu, jonka joku meitä viisaampi osaisi meille antaa. Ihannetapauksessa ongelma ratkeaisi mutta mikään muu ei muuttuisi.
Terapeutin kyky auttaa ei kuitenkaan perustu siihen, että tällä olisi jotain salaista tietoa, jolla vapauttaa potilas kärsimyksestään.
Kun anorektikkoa kehotetaan harjoittamaan itsemyötätuntoa, uupunutta neuvotaan rentoutumaan tai yksinäiselle masentuneelle ehdotetaan soittamista ystävälle, mikään ei muutu, vaikka sanat tulisikin lausuneeksi ammattilainen ja tätä kutsuttaisiin psykoedukaatioksi.
Niinpä terapiassa kohtaavan kahden ihmisen arvokasta aikaa ei olekaan syytä tuhlata jokaisesta naistenlehdestä löytyvien neuvojen jakelemiseen.
Vaikka tarjottu neuvo olisi objektiivisesti tosi ja paras mahdollinen toimintatapa kyseisessä tilanteessa, se harvemmin on sitä, mitä hädässä oleva tarvitsee. Neuvomalla ongelma tuleekin sivuutetuksi tavalla, jota voisi kutsua psyykkiseksi heitteillejätöksi.
Tämä on itsestään selvää esimerkiksi jokaiselle, joka on joskus parisuhteessaan kaivannut puolisoltaan tukea, läsnäoloa ja lohduttamista mutta saanutkin täydellisen, kymmenen kohdan toimintasuunnitelman ongelman ratkaisemiseksi.
Parhaassa tapauksessa neuvominen on vain turhaa mutta hyvin usein se on vahingollista ja toisen ahdinkoa syventävää. Neuvoista tuleekin herkästi uusi luku entuudestaan pitkään sisäisten vaatimusten, sekä hyvästä yrityksestä huolimatta, todennäköisesti myös koettujen epäonnistumisten listaan. On traagista, jos tämä kohtaamattomuus jatkuu vielä terapiavastaanotollakin.
On sanottu, että terapiassa kohtaa kaksi ihmistä, joista vähemmän ahdistunut lohduttaa toista. Suotavaa tietenkin olisi, että nimenomaan potilas tulisi kohdatuksi juuri niin ahdistuneena kuin tämä sattuu olemaankaan.
Mikäli terapeutti ei pysty sietämään toisen ahdistusta, tilanteen epävarmuutta ja omaa epätietoisuuttaan, kiusaus hypätä suoraan kuviteltuun loppuratkaisuun on suuri: Niin tästähän tässä vain olikin kyse! Irrationaalisia ajatuksiahan on turha murehtia! Lopetetaan siis murehtiminen ja keskitytään positiiviseen.
Avuttomuuden tunteessa mihin hyvänsä oljenkorteen kuitenkin tartutaan kiitollisina. Eikä kukaan sentään halua olla hankala potilas.
Neuvomisen avulla sekä terapeutin että potilaan kuvitelma omasta kaikkivoipuudesta säilyy, mutta mikään ei muutu. Mahdollisuus aitoon kohtaamiseen ja ymmärretyksi tulemiseen menetetään.
Juuri kohtaamattomuudet, ymmärtämättömyydet, mitätöinnit, vaille jäämiset, häväistykset ja pettymykset ovat sitä hedelmällistä maaperää, josta psyykkiset ongelmat sekä ”irrationaaliset ajatukset” versovat.
Jokainen meistä ottaa vastaan mieluummin huononkin neuvon kuin muistelee hetkiä, jolloin on esimerkiksi jäänyt yksin, saanut pettyä vanhempiinsa tai kokenut epäonnistuneensa häpeällisesti. Haluamme mieluummin tehdä jotain edes näennäisesti, kuin kokea itsemme jälleen avuttomiksi.
Tällaisia yksinäisyyden ja avuttomuuden leimaavia hetkiä jokainen kuitenkin kantaa mukanaan, ja pyrimmekin tekemään kaikkemme, jotta nämä muistot pysyisivät taka-alalla poissa tietoisuudesta. On vaikea myöntää vanhojen asioiden vaikuttavan vielä nykyhetkessä.
Kokemukset säilötään visusti piiloon ja päälle rakennetaan oman koetun heikkouden kieltävä puolustus. Tekisi mieli mennä vauhdilla ja tavoitteellisesti eteenpäin eikä rämpiä menneisyyden suossa. Kunhan vain sopiva työkalu löytyisi!
Pintapuolisen tiedon jakamisen sijaan terapiassa auttaa se, kun saa tulla kohdatuksi omana epätäydellisenä, ahdistuneena ja avuttomana itsenään ilman pelkoa siitä, ettei toinen tätä kestä. Ajatukset kaipaavat tulla kuulluiksi, ei neuvomalla ohitetuiksi. Tietämisen sijaan pyritään ymmärtämään.
Varmuuden illuusio viehättää, mutta lopulta on parempi kyetä tulemaan toimeen epätietoisuuden kanssa kuin elää harhaisessa todellisuudessa. Tähän tarvitaan toista ihmistä, jos sellaista ei menneisyydessä ole ollut saatavilla.
Terapiassa onkin lupa olla tietämättä, sekä potilaalla että terapeutilla.
Artikkelin on kirjoittanut Nosteen psykologi ja psykoterapeuttiopiskelija Mikael Heino.
Mikaelin omat sivut löydät täältä: www.mikaelheino.fi
