Miksi avun pyytäminen tuntuu niin vaikealta

”Kyllä tää tästä”

Useimmille meistä on tuttua tilanne, jossa joku kysyy, miten menee – ja vastaus lipsahtaa automaattisesti: “Ihan hyvin.” Vaikka oikeasti sisällä jyskyttää väsymys, ahdistus tai pelko siitä, että arki ei pysy enää kasassa.

Moni kokee vaikeaksi pyytää apua, vaikka tilanne selvästi huutaisi muutosta. Miksi? Tätä kysymystä lähdettiin purkamaan yhdessä psykoterapeutti Panu Räisäsen kanssa.

Mistä ajatus “minun pitää pärjätä” syntyy?

Panun mukaan taustalla on usein se, miten omaa arvoa on opittu mittaamaan. Monilla minäkuvan juuret ovat suoriutumislähtöisiä: onnistumisista on saatu paljon kiitosta, kun taas pettymyksen tunteita on ollut lupa korkeintaan niellä ja jatkaa eteenpäin. Vuosien varrella käsitys oman itsensä arvottamisesta sekä määrittämisestä tulevat ennen kaikkea tekemisen, pärjäämisen ja jaksamisen kautta.

Tekemiseen ja suorittamiseen perustuvan minäkuvan ajatus avun pyytämisestä kytkeytyy helposti epäonnistumisen mielikuvaan. Kun identiteetti rakentuu pärjäämisen ympärille, avun hakeminen voi tuntua siltä kuin luopuisi osasta itseään. “Moni ei edes huomaa, kuinka vahvasti tämä ajattelumalli ohjaa arkea – ennen kuin tilanne alkaa käydä liian raskaaksi”, Panu kuvailee.

Ympäristö vahvistaa – usein huomaamatta

Yksilön ympäristöllä on suuri rooli minäkuvan kehittymisessä. Esimerkiksi perhe, koulu, työ, harrastukset ja jopa sosiaalinen media voivat vahvistaa pärjäämiskeskeistä minäkuvaa pienillä, toistuvilla viesteillä:

• Kotona: reippaudesta kehutaan, mutta suru ja pettymys ohitetaan nopeasti (“ei se mitään”).
• Koulussa: onnistumiset nostetaan esiin, mutta virheistä puhumiselle ei aina ole turvallista tilaa.
• Työpaikalla: kiitos kohdistuu tehokkuuteen, ja avun pyytäminen tulkitaan helposti taakaksi ja hidasteeksi kiireen keskellä.
• Harrastuksissa: huomio keskittyy voittoihin ja tuloksiin, vaikka epäonnistumiset ovat luonnollinen osa oppimista.
• Sosiaalisessa mediassa: ihmiset jakavat usein kiiltokuvia elämästään – treenisaavutuksia, työvoittoja ja lomakuvia. Vertailu muihin voi luoda paineen, että muiden elämä on täydellistä ja oma pitäisi näyttää samalta.

”Kun nämä kokemukset kerrostuvat, viesti on hiljainen mutta selvä: hyväksyntä ansaitaan tuloksilla, pettymykset on syytä kätkeä. Tämä tekee avun pyytämisestä erityisen vaikeaa, sillä se voi tuntua ristiriitaiselta koko sitä minäkuvaa vastaan, jota ihminen on vuosien varrella oppinut kantamaan.” Panu avaa.

Miksi kuormituksen ensimerkit ohitetaan?

Panun mukaan mieli etsii usein nopeaa helpotusta. Ensimmäiset kuormituksen merkit – univaikeudet, ärtyneisyys tai motivaatio-ongelmat – on helppo selittää itselle pois. Uni ei tule, mutta puhelinta selaamalla olo rauhoittuu hetkeksi. Työpäivän aikana pinna kiristyy, mutta sen voi kuitata kiireen aiheuttamaksi stressiksi tai huonoksi päiväksi. Harrastuskin voi muuttua ilosta pakoksi, mutta siitä pidetään kiinni, koska “ei kuntoa voi päästää rapistumaan”.

Nämä pienet torjunnat ja selitykset antavat nopean lohdun, mutta pitkällä aikavälillä ne kasaavat kuormaa. ”Kun ihminen ei pysähdy ensimerkkien kohdalla, ongelmat ehtivät usein kasvaa suuremmiksi ennen kuin niihin tartutaan – ja silloin myös avun pyytäminen tuntuu entistä vaikeammalta.” Panu summaa.

Häpeä, pelko ja avuttomuus – näkymättömät esteet

Avun pyytämisen tiellä on usein kolme vahvaa tunnetta. Häpeä saa ajattelemaan, että omissa tunteissa on jotain väärää ja että pitäisi pärjätä paremmin. Pelko liittyy siihen, ettei tule kuulluksi tai että apu ei auttaisi, mikä voi lamaannuttaa. Avuttomuus taas voi syntyä toistuvista kokemuksista, joissa apua ei ole ollut saatavilla – silloin mieli oppii, ettei yrittämisestä ole hyötyä.

Nämä tunteet eivät ole merkki heikkoudesta, vaan seurausta aiemmista kokemuksista ja opituista malleista. Siksi ne tuntuvat todellisilta ja voimakkailta – ja juuri siksi niiden kanssa työskentely on tärkeää.

“Terapia on uuden käyttäytymisen harjoittelua”

Panu avaa, että terapia ei ole mystistä puhetta menneisyydestä, vaan käytännönläheistä työskentelyä. Siellä opetellaan tunnistamaan haitallisia ajattelumalleja, harjoitellaan uusia keinoja toimia ja rakennetaan arkea, joka tuntuu mielekkäältä.

“Terapiaa voi ajatella mielen kuntosalina. Se on harjoittelua, jossa ihminen saa mahdollisuuden opetella uutta turvallisessa ympäristössä. Pienetkin kokeilut arjessa voivat muuttaa paljon”, Panu kertoo.

Esimerkiksi arjessa tämä voi tarkoittaa pysähtymistä ennen kuin ärtymys purkautuu, oman tarpeen sanoittamista läheiselle tai pientä taukoa kiireisen päivän keskellä – hetkiä, jotka ennen olisi ohittanut.

Ensiaskeleet, jos kynnys tuntuu korkealta

Avun pyytämisen ei tarvitse olla valtava harppaus. Moni aloittaa kertomalla yhdelle läheiselle, että kaikki ei ole hyvin. Toisille kirjoittaminen toimii, sillä se jäsentää ajatuksia. Joillekin sopii varata tutustumiskäynti terapeutille ilman sitoutumista – pelkkä kokeilu voi avata uusia näkökulmia.

Tärkeintä on ymmärtää, ettei apua tarvitse “ansaita” vasta kriisin kautta. Fiksuutta on pyytää tukea ajoissa, silloin kun asiat ovat vasta vähän pielessä. Vahvuus ei ole vain yksin selviämistä. Todellinen rohkeus on kohdata omat tarpeensa ja kuunnella niitä. Joskus alkusysäykseen tarvitsee apua – ja sitä täytyy uskaltaa pyytää.